Mieheni suvussa kulkee perimätietona, että suvussa on ollut useampia seppiä. Tarinaa tukee tieto, että 1900-luvun alussa perhe asui Seppälän torpassa Pylkönmäellä, jonne se oli tullut Saarijärveltä, Seppälän torpasta. Niinpä sepät kiinnostavat minua.
YleAreenasta kuuntelin alkuvuodesta Tavallisen ihmisen historia -sarjaa. Siinä Hollolan käsityöläisistä 1810-40 tohtoriksi väitellyt Merja Uotila kertoi maaseudun kyläsepistä, jotka usein saivat oppinsa käytönnön koulussa isänsä tai jonkun muun sepän opettamina. Mestarikirjat ja -luvat olivat kaupunki- ja pitäjänseppien oikeuksia ja maaseudun sepäntaitojen tarpeen täyttivät kylän omat sepät.
Kyläsepät olivat usein 1800-luvun alkupuolella entisiä sotilaita, torppareita, jotka harjoittivat torpparitoimensa lisäksi myös sepän ammattia. Seppä saattoi omistaa pajan itse tai se oli kyläläisten yhteisomistuksessa, jolloin sepällä oli sopimus kyläläisten kanssa pajan käytöstä.
Yleensä seppä omisti työvälineensä itse ja siksi tyhjästä sepän ammattiin ryhtyminen vaati pääomaa. Niinpä taito kannatti pitää suvussa ja isän opettaa ammattitaitonsa pojilleen. Siitä, että kalliit työvälineet oli jo hankittu ja ammattia saattoi opetella kotona, oli vain etua.
Mitä sepät sitten tekivät? Kyläsepän taitoja tarvittiin moniin arkisiin askareisiin liittyen. Sepän piti osata valmistaa erilaisia työkaluja, kengittää hevosia ja raudoittaa kärryjä ja takoa lukkoja. Vähäpätöistä ei myöskään ollut taito korjata ampuma-aseita ja viinapannuja!
Lähde: Yle Areena, Tavallisen ihmisen historia, maaseudun käsityöläiset. Haastattelu perustuu Merja Uotilan väitöskirjaan Käsityöläinen kyläyhteisönsä jäsenenä; prosopografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810-1840
JuuretOn 